Artist's statement written for the group exhibition La Différance, held in Hämeenlinna in the summer of 2020

Alterity is fate, but it is also a way of life. It is at once both the window and the prison bars. Consider one of the many metaphors related with othering: the closet. It is a murky, musty space, but it is also a site of creativity. Feelings of otherness can activate and open the eyes, prompt you to see in the dark.

Art itself is alterity. At least for someone who initially made a career out of writing, verbal expression has become second nature, whereas the image appears as unnatural. Pictures may flirt with knowingness, but they are destined to embrace the uncanny.Through making pictures, one touches oneself, the other - and the other in oneself - in a more groping manner, hence perhaps more poignantly than through written language. The writer hardly endorses mistakes, whereas the image maker cherishes typos, because they are the cradle of invention. What both have in common, is an archetypal need to make by hand. The line or the letter - both bring forth a calming sense of Cosmos into Chaos.

With one's public identity saying one thing and an internal "pictorial pressure" insisting on something other, one finds oneself in the grips of a tension that the Romantic era might well have termed purgatory. The images gushing forth are completely me yet distinctly other. The themes may recall my writing topics, there may even be stylistic resonance, but the approach and attitude entailed are quite different.

Because I am, as a scholar, accustomed to analyzing art - its otherness as well as the structural mechanisms of cultural othering- I feel a strong need, when creating images, to free myself from explicit analysis. I will not hold my pictures accountable; I respect their autonomy. When a work is done, I am struck with a sense of bewilderment - as if I didn't quite understand who (or what) made the work.

With these words I step out of the closet as picture maker. Hopefully the otherness will not evaporate in the daylight.

Hämeenlinnassa kesällä 2020 järjestetyn La Différance -näyttelyä varten laadittu taiteilijapuheenvuoro

Toiseus on kohtalo, mutta myös elämäntapa. Se on yhtä aikaa kalterit ja ikkuna. Ajatellaan vaikka yhtä toiseuttamisen monista vertauskuvista: kaappia. Se on tilana synkkä ja ummehtunut, mutta olotilana se on myös luovuuden tyyssija. Toiseus voi aktivoida ja avata silmät, yllyttää näkemään hämärässä.

Taide itsessään on toiseutta. Ammattikirjoittajana uransa luoneelle verbaalisuus on toinen luonto, kun taas kuva näyttäytyy luonnottomana. Kuvat flirttailevat tietoisuuden kanssa mutta ne on tuomittu rakastamaan tiedottomuutta. Kuvia tekemällä koskettaa itseään, toista - ja toista itsessään - haparoivammin ja siksi kenties osuvammin kuin kirjoitetun kielen kautta. Kirjoittaja ei katso virheitä hyvällä, kun taas kuvien tekijänä vaalii lyöntivirheitä, sillä niissä uinuu uuden itu. Yhteistä molemmille ilmaisumuodoille on pohjimmainen halu tehdä käsillä. Viiva tai kirjain - molemmat tuovat rauhoittavaa kosmoksen tuntua kaaokseen.

Kun julkinen identiteetti sanoo yhtä ja sisäinen kuvapaine toista, käsillä on jännite, jota romantiikan aikakausi olisi ehkä kutsunut kiirastuleksi. Kuvat, joita tajunnastani tauotta pursuilee, ovat minua ja silti toisia. Teemat ovat kirjoituksistani tuttuja, kenties tyylikin, mutta lähestymistapa ja asenne tyystin toisia.

Koska olen tutkijana tottunut analysoimaan taidetta - taiteen olemuksellista toiseutta siinä missä kulttuurisen toiseuttamisenmekanismeja - haluan kuvissani vapautua liiasta analyysistä. En vaadi kuviani tilille, kunnioitan niiden omaehtoisuutta. Kun kuva on valmis, ihmettelen itsekin sitä - ihan kuin en aivan ymmärtäisi, kuka (tai mikä) sen teki.

Näiden sanojen myötä tulen ulos kaapista kuvien tekijänä. Toivottavasti toiseus ei hälvene päivänvalossa.