The line captivated me from the beginning, but I was wary of colors. I did admire them, from a safe distance. I still work mainly in black and white. Seemingly so. I look for hues, trying not to fall into the trap of "black and white" in substance matter, either. My works are a reflection of the way I am: cool, controlled, hot and abrupt.

Back in the day as a first-year University student searching for a subject for his first paper, I recall telling my professor I was interested in line/linearity. The reply: that is not a subject. Later I have written quite a bit about the dialectic of color and line. I am still held captive by the line.

I started making pictures as a young fanatic draughtsman. At some point the pencil was replaced by scissors, but the outline kept its grip. Cutting paper is prosaic, meticulous handwork; it has a calming effect on me, perhaps because the sharp edge forces my wayward mind to focus.

There is also something more weirdly fascinating about cutting. Particularly when I venture into breaking the outline that I thought would keep the image together. The line is a cut and a border that needs to be surpassed every now and then. An image can be cut in so many ways, including depth-wise. Principally, pictures emerge on top of other pictures, but sometimes they reveal themselves from below or from behind. The nature of the image changes in the process: sometimes there is a narrative, but often it's more of a mood or a state of mind - or as we say in Finnish, a "space of mind". Sometimes the picture becomes a concise commentary, like a pun or an aphorism.

I enjoy a continuous love/hate relationship with art history. My oeuvre features quite a few paraphrases and remakes of old artworks, with novel meanings constructed upon ancient ones. I am happy to find that I can now draw inspiration from old art freely, without having to engage with it in a scholarly manner. It wasn't until I succumbed completely to making pictures that I learned to feel at home in museums. Before that my museum visits were fraught with bad conscience and frustration, feelings of inadequacy.

Surrealism and magical realism are second nature to me, not least thanks to my background in art scholarship. I am very conscious of the history that I unavoidably connect with and that my work inevitably honors. The history of collage often impels one to tear up, as it were. That, too, is unavoidably a nod to one's predecessors. When it comes to technique, there are hardly any novelties under the sun of collage. I like to do drills withestablished techniques. What is crucial is that the substance matter remains personal, because emotional substance, unlike technique, cannot be replicated.

All my works are unique also in the material sense. I am not adept at digital techniques and don't use prints. My material comes from old books (though not rarities); I find their bleak pages utterly inspiring. Small scale thus also comes naturally: working by hand, I create pictures that fit in the human hand, from materials that were once handled with piety. There is a sense of volume, but it comes from depth. Intimacy also characterizes my subject matter: chance meetings or people unmet, the stuff of dreams and nightmares. Vague memories. Images of the self, images of alterity. Dialectics of beauty and ugliness, of desire and disavowal.

I work in serial mode, structuring lengthy sessions thematically or by technique, sometimes in terms of a particular mood. A series may have started from a specific epiphany to which I find myself returning again and again, even after years. For example, I started work on the series "Baby Fever" around 2013 when I realized the finality of my childlessness. There are now over 100 works in the series. My treatment of the topic is fraught with ambivalence: while my attitude towards procreation and child rearing is yearningly romantic, you might detect in the outcome a dose of irony, perhaps even a hint of sarcasm. Ideologically I cannot subscribe to the reproductive mandate in our society, but on the other hand I find myself a willing victim, fantasizing about spiritual fatherhood.

Collage is an obsession. Give me two images and I will make from them a third one.

Viiva on kiehtonut minua alusta asti, värejä vierastin pitkään. Ihailin niitä etäältä. Teen edelleen pääosin mustavalkoista. Näennäisesti. Etsin mustan ja valkoisen välimaastosta sävyjä, enkä toivottavasti sorru sisällöissäkään mustavalkoisuuteen. Teen itseni näköistä, harkittua ja äkkiväärää.

Muinoin yliopiston praktikumissa kerroin proffalle olevani kiinnostunut viivasta. Se ei kuulemma ollut mikään aihe. Sittemmin olen tutkijana kirjoittanut paljon viivasta ja väristä, niiden dialektiikasta. Viivan vankina viihdyn edelleen.

Aloitin kuvanteon nuorena, fanaattisena piirtäjänä. Jossain vaiheessa kynä korvautui saksilla, mutta ääriviiva ei päästänyt otteestaan. Leikkaaminen on proosallista käsityötä; siinä on jotain rauhoittavaa, ehkä siksi että terä pakottaa levottoman mielen keskittymään.

Leikkaamisessa on myös jotain ihmeellistä. Ihmeellisintä on, kun toisinaan tohtii rikkoa ääriviivan, jonka kuvittelee pitävän kuvaa kasassa. Viiva on haava ja rajakohta, joka on joskus ylitettävä. Kuvaa voi leikata monella tapaa, myös syvyyssuunnassa. Kuva syntyy lähtökohtaisesti kuvan päälle, mutta joskus se paljastuu kuvan alta. Kuvan olemuskin muuttuilee: se voi olla kertomus, mutta yhtä hyvin se on tunnelma tai (mielen)tila. Joskus se on tiivis kommentaari, kuin aforismi.

Taidehistorian kanssa minulla on jatkuva viha─rakkaus-suhde. Teen paljon mukaelmia ja toisintoja vanhemman taidehistorian merkkiteoksista, rakennan uusia merkityksiä vanhojen päälle. Olen iloinen, että saan nykyisin inspiroitua vanhasta taiteesta joutumatta suhtautumaan siihen "pieteetillä" eli tutkimuksellisesti. Vasta antauduttuani lopullisesti kuvien teolle opin vihdoin viihtymään museoissa. Aiemmin podin vanhan taiteen äärellä lähinnä huonoa omaatuntoa ja turhautumista, ainaista riittämättömyyden tunnetta.

Surrealismi ja maaginen realismi ovat toinen luontoni. Olen hyvin tietoinen historiasta, johon nivoudun ja jolle teen lakkaamatta kunniaa. Kollaasin historia yllyttää välillä revittelemään, jopa repimään. Sekin on väistämättä kumarrus edeltäjille; mitä tekniikkaan tulee, kollaasitaiteen auringon alla tuskin on mitään uutta. Teen usein sormiharjoituksia vakiintuneilla tekniikoilla. Olennaista silloin on se, että sisällöt ovat ikiomia, sillä tunnesisältöjä, ainakaan hauraimpia ja arvokkaimpia, ei voi kopioida.

Kaikki työni ovat uniikkeja myös materiaalisessa mielessä. En osaa digitaalisia tekniikoita enkä käytä vedoksia. Saan materiaalin vanhoista (vaan en harvinaisista) kirjoista, niiden karut ja ankeanoloiset kuvat puhuttelevat. Kierrätyseetos ja hylätyn kuvan pelastaminen kadotukselta tulevat bonuksena. Myös pieni koko tulee luonnostaan: teen käsin, kuvia jotka sopivat käteen. Pieni koko avautuu syvyyssuunnassa. Töitteni sisällöt ovat intiimejä: kohtaamisia ja kohtaamatta jäämisiä, unelmia ja painajaisia. Hämäriä muistoja. Minuuden kuvastoa, toiseuden kuvastoa. Kauneuden ja rumuuden, halun ja torjunnan ristivetoa.

Työskentelen sarjallisesti, jäsennän työrupeamia teemoittain tai tekniikoittain, joskus tunnelmittain. Sarjat ovat saattaneet saada alkunsa tietystä inspiraatiosta, jonka äärelle palaan sitten yhä uudelleen, jopa vuosien perästä. Esimerkiksi "Vauvakuume"-sarja sai alkunsa seitsemisen vuotta sitten, kun havahduin lapsettomuuden lopullisuuteen omalla kohdallani. Sarjan teoksia on jo toista sataa. Aiheen käsittelyä leimaa tyypillinen ambivalenssi: suhtaudun suvun jatkamiseen yhtäältä kaihoisan romanttisesti, toisaalta purevan ironisesti, jopa sarkastisesti. En voi periaatteessa hyväksyä yhteiskunnan aatteellista reproduktiopakkoa, mutta antaudun autuaasti sen uhriksi unelmoimaan henkisestä isyydestä.

Kollaasi on obsessio. Antakaa minulle kaksi kuvaa niin teen niistä kolmannen.